Soittakaa työsuojelu, minua kohdellaan täällä kuin eläintä

Itsenäinen ja voimakas nainen on yllättävän heikoilla joutuessaan ihan tavallisena tiistaina kohtaamaan bordercolliensa vilpittömän ilmeen: ”Ymmärrätkö vai väännänkö ratakiskosta?”. Kivuliaasti joutuu nöyrtymään. Kyllä, minä olin se, joka ei ymmärtänyt lampaiden vedon määrää lampolan suuntaan. Kyllä, minä olin se, joka pakotti paimenen väärään paikkaan ja koko lauma lähti kuin rusakko puskasta. HÄN oli se, joka koko ajan ymmärsi, tiesi ja näki tulevan.

En tiedä, millä ihmisen saa tehokkaammin nöyryytettyä kuin sillä, että koira kertoo sinun olevan tyhmempi kuin hän. En myöskään tiedä, kumpi kärsii suurempaa vääryyttä: minä, joka joudun kohtaamaan kyvyttömyyteni vai koirani, joka joutuu työskentelemään kyvyttömän toistaitoisen (tekstin oikolukenut koirani korjasi) ihmisen alaisena ja työkaverina. Näkeehän sen selkeästi: jos työt jaettaisiin lahjakkuuden perusteella, ihminen olisi jossain aivan muualla.

Lohduttaudun sillä, että koira saa iloa itse työstä, paimennuksesta. Ettei sen sentään tarvitse tehdä sitä vastentahtoisesti.

Joskus mietin, milloin eläinoikeusliike alkaa painottamaan tätä. Saatetaan joutua odottamaan kauan, onhan lemmikkikoirienkin henkisen hyvinvoinnin huomiointi vielä lapsenkengissä.

Sinänsä aihe on ihan tärkeä ja validi. Tosiasia on, että jokaisen meistä on aloitettava ensimmäisestä koirasta opetteleminen. On onnenkantamoinen, miten kemiat, temperamentit ja muut muuttujat osuvat koiralla ja ohjaajalla kohdilleen. Ajattelin ennen, ettei koirien muutto kodista toiseen ole koiralle hyväksi. Kokemuksia rikkaampana, työkoirien kanssa eläneenä ja aika monta paimenparia kotini ulkopuolellakin nähneenä ajattelen, että joskus päätös kannattaisi tehdä peräti nopeammin. 

Ohjaajan hidas ja koiran nopea temperamentti on vaikea rakentaa toimivaksi yhteistyöksi. Hidastempoinen koira ja nopea ohjaaja, voi peura, turhautumista on vaikea salata. Onko kenenkään etu, että kumpikaan repii pääkarvojaan ja arjen yhteistyöstä tulee rasittavaa? Muistathan, se voi olla myös kivaa ja toimivaa. Peräti kivempaa kuin ilman koiraa.

Minulla on omakohtaista kokemusta muistakin koiran ja ohjaajan vuorovaikutuksen haasteista. Muotoilen tämän kauniisti: meillä eläimet saavat kasvaa koko potentiaaliinsa. En tarkoita, että niiden potentiaali ilmenisi maailmanvoittajatittelillä tai hirveän kamalana kulmakunnan kauhuna- enemmänkin niiden persoonallisuus saa tulla esiin- ja se todella tulee. Myin joukon lampaita kokeneelle lampurille, hän kertoi myöhemmin niiden olevan oudoimmat lampaat, joita hän on ikinä tavannut.

Meidän eläimistämme kerrotaan kylillä tarinoita, ne tunnetaan nimiltä. Niillä on faneja ja sosiaalista pääomaa, josta minä voin vain haaveilla. Kaikki ne ovat omia persooniaan, se on minusta ihanaa, parasta suorastaan, kun monilajisessa arjessa elää.

Kerron kuvaavan anekdootin tältä talvelta. Lapsenlapseni Diego Maradona, poikamme kissa, tuli meille taannoin muutamaksi viikoksi. Bordercollie Pululle Diegon persoonallisuus on hieman liikaa, sillä rakkaalla kissapojalla on taipumus painella muiden nappeja, jos tiedätte, mitä tarkoitan.

Kun vierailu oli kestänyt pari viikkoa, Pulu totesi minulle: ”Tilanne on nyt se, että joko kissa lähtee tai minä”. Pulu syntyi 11 vuotta sitten syliini, se ei lähde ikinä, milloinkaan kahtakymmentä metriä kauemmas. Jos minä olen sisällä ja Pulu ulkona, se on oven takana. Jos minä istun nojatuolissa, Pulu on sohvalla. Jos minä olen yksin laitumella, Pulu päivystää aidalla. Pulu on varjo. Minä nauroin mokomalle uhkavaatimukselle. Lohdutin, että kyllä se kissa aikanaan lähtee, kestetään vaan, sehän on kaikesta huolimatta ihan söpökin. Pulu pyöräytti silmiään.

Muutaman päivän päästä naapuri soitti: ”Onko tuo teidän mustavalkoinen koira, joka näkyy meidän valvontakamerassa?” Lähettipä vielä kuvankin. Mustavalkoiselta karkurilta puuttui vain kerhoreppu, varmaan olin nostanut sen jonnekin liian korkealle. Karkulainen palautui kotiin, kuten ennen pitkää myös D.Maradona.

Sillä tapaa siis meillä eläimet ”kasvaa koko potentiaaliinsa”. Ensimmäinen bordercollie, Windy, piti tapanaan myötäloukkaantua. Toisinaan miehen ja Windyn kanssa paimentaessa minun artikulaationi vähän selkeni ja ääneni alkoi kuulua paremmin. Ennen pitkää oltiin työsuojelua vailla. Koira istumassa paikalleen jämähtäneen isännän jaloissa, varsin närkästyneenä. Väitän nähneeni koiran keskisormen, kun isäntä lausahti: ”tee itse, jos et voi puhua kauniimmin”. Olisi mukava voida kertoa, että nostin kättä ylös virheen merkiksi, mutta en todellakaan. Ei ole helppoa olla aikuismaisen rakentava, jos koirakin näyttää sinulle keskisormea.

Pääsääntöisesti pärjäsimme ihan kivasti Windyn kanssa. Varsinkin silloin, jos itse olin rento ja tilanne hallinnassa. Mietin silloin, että olisi hyvä, jos koira kestäisi minun stressini vähän paremmin. Ei tietenkään ole optimaalista olla tasaisesti kireä ja kimpaantuva, mutta jos koiran kierrokset nousee tappiin heti äänensävyn muutoksesta, niin onko sekään kenellekään kiva? Kuka on aina arjen nopeissa tilanteissa rennon letkeä? En minä.

Ehkä ajatukseni voisi kiteyttää niin, että jos tuntuu, ettei oma temperamentti, tapa työskennellä tai arkiolot sovi hyvin yhteen koiran kanssa, saa tehdä päätöksiä tuntematta huonoa omaa tuntoa. On tilanteita, jossa koiralle reiluinta on lähettää se pilvipaimeneksi tai tutkia kipujen varalta ennen uuden kodin etsintää. (Jos koira on erityisen kiintynyt yhteen ihmiseen tai muutoksissa erityisen taipuvainen ahdistukseen, voi pilvipaimennus olla sopivin vaihtoehto). Perusterveelle koiralle kodin vaihtaminen ei ole välttämättä ollenkaan huono asia. Joskus arjen sujuvuuden ja elämänilon vuoksi voi olla paikallaan päästää itsensä (ja koira) helpommalla. Eläkepaimenellekin levollisempi koti voi olla muualla kuin maatilalla nuorempien laumassa. Ratkaisuja saa siis tehdä, omaksi ja muiden parhaaksi.

Me olemme, lajista riippumatta sillä tapaa hauskoja elollisia, että jopa huomaamatta vaikutumme toisistamme. Hevosen käytön teho eläinlähtöisissä hyvinvointipalveluissa perustuu ihmisen ja hevosen syketaajuuden hakeutumiseen samalle alueelle, jolloin kumpikin rauhoittuu. Kannattaa pysähtyä miettimään oman lauman jäsenten henkistä hyvinvointia ja pyrkiä tasapainoiseen arkeen, jossa jokainen, koirat ja ihmiset, saavat olla omina itseinään, rennosti, iloisina ja liikoja paineistumatta.