Uupumusta unelmaduunissa

Julkaistu aiemmin Lammas&vuohi-lehdessä 2/21

”Opin, että vaikka kuinka sattuu, älä koskaan päästä irti”, vastasin mielestäni vitsikkäästi ystäväni Facebook-kysymykseen, jolla hän kartoitti hevosharrastuksen nuoruudessa opettamia asioita hevostytöille. Uupumisesta puhuminen ääneen, omalla nimellä ja kasvoilla vaati minulta, joka olen avoin ja puhelias, yllättävän paljon miettimistä. Omien ajatusten pyörittely tuotti viimein tunnistettavan tunteen ja se on häpeä. Häpeä siitä, että minä olin sitten se, joka ei jaksanut. Olen oppinut, että häpeää aiheuttava asia on yleensä se, jonka avaaminen saattaa auttaa muita. Yhtä kaikki, tekisi mieli kertoa tuhat syytä uupumiseen, mutta niiden aukaiseminen julkisesti on liian vaikeaa. Eikä niiden kertomisella ole oikeastaan edes merkitystä, sillä uupumisen syitä on yhtä monta kuin uupuneita. Haluan kuitenkin avata omia huomioitani, joista olisi pitänyt ymmärtää hellittää.

Aloitimme tilan pidon vuokraamalla eläköityneen marjanviljelijäpariskunnan maatilan kymmeneksi vuodeksi vuoden 2009 lopulla. Minä, puolisoni ja kaksi pientä poikaa, vajaa kaksivuotias ja nelivuotias. Suunnitelma oli alusta lähtien, että mieheni jatkaa tilan ulkopuolella ja minä hoidan pääasiallisesti tilaa ja lampaita sekä kannan vastuun, mies tekee töidensä ohella peltotöitä. Tavoite oli nostaa uuhimäärä 100 emoon vuoden 2011 mennessä, alkuperäisrotutuki ja peltoluomu olivat meille luontaiset valinnat. Ensimmäiset vuodet meillä oli vanhoilta jäänyttä mansikkaa, vadelmaa, herukoita, tyrniä ja pensasmustikkaa yhteensä reilu kaksi hehtaaria, tosin lammasmäärän noustessa vähensimme ensin mansikat, sitten vadelmat ja tyrnit. Tehtiin paljon työtä, oli väkeäkin palkattuna satokaudella, tehtiin mahdollisimman paljon itse oppiaksemme ja säästääksemme rahaa koneinvestointeihin. Minä nautin, mieskin yleensä, lapset kulkivat mukana. Jaksettiin. Käytiin jopa yhdessä lomalla, syömässä ulkona, retkillä.

Muutama vuosi myöhemmin sain lahjaksi kiropraktikon vastaanottokäynnin, koska selkä oli aamuisin niin jäykkä. Lääkärikeskuksen kiropraktikko oli asiansaosaava ammattilainen ja neuvoi, että pitäisi ottaa muutama päivä rauhallisesti hoidon jälkeen. Seuraavana päivänä minulla ei ollut enää lomittajaa ja töissä odotti säilörehupaalin siirto pumppukärryllä keskilattialle avattavaksi. Pumppasin paalin ilmaan ja kiskaisin. Sain kallonpohjaani retkahdusvamman, joka johti hermovaurioon ja 14 kuukauden sairaslomaan. Sain apua, hyviä harjoittelijoita ja lomittajan, sekä meillä asuneen ystäväni, joka kantoi päävastuun kaikesta lampolaan liittyvästä. Palatessani töihin ensin osa-aikaisena ja kuukauden päästä kokonaan, halusin olla terve. Toivoin, että kehoni kestäisi, purin hampaat yhteen ja tein. Rakastin työtäni ja pelkäsin, että menetän lampaat, jos en jaksa. En ollut lähimainkaan terve.

Työhön paluustani, näin jälkikäteen katsottuna, alkoi uupumiseni. Ensimmäiset vihjeet, että keho ei meinaa jaksaa, olivat kipu ja hermoston pahenneet oireet. Opin tasapainoilemaan lääkkeillä, aikatauluttamalla ja fyysistä työtä koneilla keventämällä sain kivun siedettäväksi. En jaksanut enää ihmisiä, joten otin harjoittelijoita, joilla teetin työt, mutta joille opetin vain välttämättömän. En käynyt missään. Elämästä katosi kepeä ilo, halu vitsailla, nauraa pöhköille karitsoille, tipuille, kileille. Alkoi ahdistaa ja valvottaa. Raha-asiat, asiakkaat, ensi kesän marjasato. Valvonnat.

Sydänoireet alkoivat ensin rasituksessa, lisälyönnit, muljahtelut. Kuolemanpelko. Aloin herätä niihin yöllä. Kävin välillä lääkärissä, välillä ravintoterapeutilla, välillä googletin, käytin lisäravinteita, akupunktiota. Ainoa, jota en kokeillut, oli lepo. En ehtinyt käyttää kaikkia vuosilomia. Ei ollut muka riittävän hyvää lomittajaa tarjolla. Ja jos oli loma, oli tuhat asiaa rästissä, tekijää odottamassa. ”Sitä paitsi, olen kipeämpi loman jälkeen”, nauroin.

Vuosia kului. Kollegan kanssa puhelimessa naurettiin, että tämän sesongin jälkeen helpottaa. Ei helpottanut, aina tuli seuraava. Tuli kevätkaritsointi, joka venähti, kun en ollut muistanut tai jaksanut ottaa pässiä ajallaan pois. Tuli pääsiäisen lihasesonki, kevättyöt, peltotyöt, rehunteko, heinäkuun karitsointi, rehunteko, marjasesonki, syksyn lihasesonki, astutukset, joulusesonki. Mies kävi lasten kanssa lomilla, minä jäin kotiin. Joskus lähdin minäkin, ostamaan lampaita, katsomaan lampaita. Kotiin tullessani olin henkisesti niin loppu, etten puhunut viikkoon mitään.

Yritin muuttaa systeemejä vähemmän kuormittaviksi ja onnistuinkin. Yksinkertaistin kaikkea, mitä pystyin. Hankin paalihäkkejä, jaoin väkirehut vain kerran päivässä, aikataulutin lyhyemmät astutuskaudet, pienemmät karitsointiryhmät, siirryin rahtikerintään. Tein kaikkeen systeemit. Ne auttoivat vähän. Ainoa, jota en kokeillut, oli lepo.

Kummallista, mutta en ollut enää varsinaisesti väsynyt. Jaksoin netin kautta olla vastuutehtävissä. Aloin opiskella monimuotona. Ajattelin, että ne ovat harrastuksia, joten niiden suorittaminen osoittaa, että minä jaksan.

Tein kaikki työt poskihampaita yhteen purren, vähemmän tärkeät työt jäivät roikkumaan. Sen ajan, kun en ollut töissä lampolassa, marjapellolla tai harrastamassa yhdistystoimintaa, makasin sohvalla katsomassa sarjojen tuotantokausia. En jaksanut mitään muuta. Ennen olin lenkkeillyt, pyöräillyt ja viihtynyt luonnossa, nyt lihakset olivat koko ajan kipeät ja kaikki liikkuminen tuntui pahalta. Kolmen kilometrin kävely koirien kanssa tuntui vielä päivien jälkeen lihaksissa. Söin harvoin, silloinkin lähinnä leipää tai karkkia. Kahvin vaihdoin pikakahviin, sen vatsa kesti närästämättä.

Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Jos näytän, etten jaksa, menetän työni, koska puoliso ei todellakaan halua jatkaa lampaiden pitoa, jos joutuu niitä hoitamaan. Minä menetän identiteettini lampurina, joka on ainoa asia, mitä olen ja missä olen hyvä. Jos menetän lampaat, menetän sen, mitä olen aina halunnut tehdä. Pahimmassa tapauksessa joudun asumaan jonnekin kirkonkylän rivitaloon. Jos haluaisinkin lomaa, en saa lomittajaa, tai jos saan, tulee joku huono, jonka jälkeen on isompi työ hoitaa kaikki, mikä on mennyt pieleen. En voi lopettaa suoramyyntiä, koska jos lopetan, menetän asiakkaat ja sitä myötä myös tulot tippuvat.

Älä päästä irti, vaikka kuinka sattuu. Uutena vuotena 2020 katsoin kuopuksen kanssa telkkaria sohvalla, enkä enää löytänyt asentoa, jossa jalkaan ei olisi sattunut. Parin päivän päästä oli pakko lähteä lääkäriin, kun en voinut enää suoristaa toista jalkaa. Olin saanut selkärangan sisälle pullistuvan välilevytyrän, joka leikattiin päivystyksessä. Jäin kahden ja puolen kuukauden sairaslomalle, enkä saanut lomittajaa, paitsi satunnaisiksi päiviksi. Mies ja lapset ottivat lampaiden hoidosta täydellisen hienon kopin. Eläkkeellä jääneet vanhempani tulivat meille asumaan ja hoitivat talouden. En voinut uskoa. Minä en ollutkaan korvaamaton. He kaikki halusivat auttaa. Valittamatta.

Helmikuussa varmistui, että emme saa ostaa tilaa, jossa asuimme. Palasin maaliskuussa töihin lampolaan, mutta tilan ostamiseen liittyvien epäselvyyksien vuoksi en ollut astuttanut uuhia poikimaan. Keväällä lähes kaikki eläimet olivat paaliruokinnalla ja työ oli fyysisesti kevyempää. Pakkasimme tilan, koneet, eläimet ja siivosimme kymmenen vuoden jälkemme, purimme petoaidan. Minä muutin laidunkauden alussa toisten vuokrapeltojen reunalle asuntovaunuun kahden koiran, vuohien ja lampaiden kanssa ja puoliso muutti lasten ja lemmikkien kanssa rivitaloon kirkonkylälle. Olin väsynyt, vihainen, lamaantunut ja epätietoinen.

Jotain siellä pellon reunassa huuliharppua soittaessa aukesi. Pahin, mitä olin kuvitellut oli jo tapahtunut. Olimme kaikki silti elossa. Olimme yhä naimisissa. Tajusin, että nyt on aika etsiä uudenlainen tapa elää, aika kuunnella kehoa, jos se vielä jotain suostuu kertomaan. Aika etsiä tapa, jossa poskihampaita ei tarvitse purra yhteen, ja pitää otsasuoni pullistellen kiinni siitä, mitä on ollut. On aika olla itselleen armollinen ja lempeä. Antaa anteeksi.

Löysimme entiseen verrattuna hyvin erilaisen tilan heinäkuussa. Kaksi päivää uuden pellon laitaan siirtymisen jälkeen uuhet alkoivat poikia, tein ikivanhaan navettaan synnytysosaston. Syksymmällä myin puolet uuhista, lopuille tehtiin vanhaan rakennukseen helppohoitoiset tilat. Tehtiin remontti, jotta päästiin asumaan taloa. Kun uuhet tulivat sisälle lokakuussa ja itse huokaistiin helpotuksesta, tuntui kehossani tunne, että alan palautua. Liikunta alkoi houkutella.

Nyt, tätä kirjoittaessa keväällä 2021 yritän opetella rauhoittumaan. Syömään säännöllisesti ravitsevaa ruokaa. Tekemään yhden asian kerrallaan. Pysähtymään. Tunnistamaan tunteitani. Tunnistamaan rajani ja ilmaisemaan ne. Uupumuksesta ja ylirasitustilasta luettuani en usko, että kehoni enää kestää kuormitusta niin kuin ennen. Mutta toisaalta, entä, jos sen ei kuulukaan kestää? Jos on enemmän ihmeellistä, että kehoni ja mieleni kestivät niin kauan? Entä jos kokonaisvaltainen hyvinvointi voisikin olla uusi normaali?

Muutoksia, kuten avioeroja, läheisen kuolemaa, lapsen vakavaa sairautta tai raskasta työympäristöä ja konflikteja työpaikalla pidetään hyvin kuormittavina tekijöinä. Jopa niin, että työntekijä voi kertoa niistä työterveydessä, jäädä sairauslomalle ja asiat pyritään saamaan paremmalle tolalle. Maataloudessa pahimmillaan kohdataan nämä kaikki kerralla. Sairauslomaa ei silti välttämättä saa. Toivon, että tulevaisuudessa yrittäjätkin nähtäisiin resurssina, josta tulee huolehtia. Tai oikeastaan, toivon, rakas kollega, että sinä näkisit jo nyt itsesi niin arvokkaana resurssina yrityksellesi, että vaatisit itseltäsi lempeyttä ja huolenpitoa itsellesi. Huolehtisit itsestäsi, niin kuin rakkaimmasta uuhestasi tai paimenkoirastasi tai parhaasta työntekijästäsi. Ja että kohtelisit myös perhettäsi samoin.

Valoa! Ellis Lammastila Haukivillasta

P.S. Selkäleikkauksessa ollessani puolisoni oli tehnyt poikien kanssa videon, ihana, eikö? Kiinnitin videon Lammastila Haukivillan Facebook-seinän yläosaan, josta klikkaamalla video avautuu.