Lampaiden pito – mitä lampaiden pitäminen oikeasti vaatii?

Lampaat näyttävät laitumella melko vaivattomilta eläimiltä. Ruohoa, vettä ja aita ympärille, mitäpä muuta ne tarvitsisivat?

Todellisuudessa lampaiden pito vaatii osaamista, säännöllisyyttä ja ennen kaikkea sitä, että eläimiä oppii tarkkailemaan. Lammas ei aina näytä selvästi, jos jokin on pielessä, ja usein hoitajan pitäisi huomata muutos jo ennen kuin eläin näyttää varsinaisesti sairaalta.

Haukivillassa lampaita on pidetty vuodesta 2009. Suurimmillaan katraassa oli 135 uuhta, ja vuosien varrella olen ehtinyt nähdä hyvin erilaisia lampaita, olosuhteita ja tapoja pitää niitä. Yksi asia on ainakin tullut selväksi: lampaiden kanssa ei tule koskaan täysin valmiiksi.

Tälle sivulle olen koonnut käytännön tietoa siitä, mitä lampaiden pitäminen vaatii ja mitä olisi hyvä tietää ennen ensimmäisten lampaiden hankkimista.

Mitä lampaiden pito vaatii?

Lampaan pitäminen ei ole erityisen vaikeaa, mutta ihan huoleton eläin se ei ole. Ennen lampaiden hankkimista täytyy miettiä ainakin niiden pitopaikka, ruokinta ja aitaaminen sekä se, kuka eläimet hoitaa, jos itse sairastuu tai ei jostain muusta syystä pääse niitä hoitamaan.

Lampurin tärkein varuste eivät ole rakennukset tai hienot olosuhteet, vaan kyky havainnoida omia eläimiään. Kun katrasta seuraa joka päivä, oppii tunnistamaan, mikä on juuri omille lampaille tavallista ja huomaamaan, jos jokin muuttuu. Tämä on tärkeää, sillä saaliseläimenä lammas pyrkii peittämään heikkoutensa.

Lampaiden pito sitoo vuoden ympäri, vaikka työn määrä vaihtelee eri vuodenaikoina. Karitsointi, laidunkausi, rehunteko, kerintä, astutus ja talvikausi muodostavat oman rytminsä. Pienenkin katraan kanssa joku on vastuussa eläimistä joka päivä.

Kaikkea ei tarvitse osata ennen ensimmäisten lampaiden hankkimista. Lampaanpidossa oppii paljon tekemällä, kunhan perusasiat ovat kunnossa ja tietää, mistä kysyä apua silloin, kun oma osaaminen ei riitä.

Lammas on laumaeläin

Lammasta ei pidä pitää yksin, vaan se tarvitsee ympärilleen muita lampaita. Joskus kolmea lammasta pidetään jo riittävänä laumana, mutta oman kokemukseni perusteella lähtisin mieluummin vähintään viidestä. Viiden lampaan ryhmässä laumakäyttäytyminen toimii jo aivan eri tavalla kuin kahden tai kolmen eläimen pienessä porukassa.

Laumakäyttäytymisen ymmärtäminen helpottaa lampaiden käsittelyä huomattavasti. Lampaita ei yleensä kannata yrittää siirtää yksitellen, vaan hyödyntää niiden halua pysyä yhdessä ja seurata toisiaan. Kun oppii ennakoimaan, mihin lauma pyrkii ja miten se reagoi ihmisen liikkeisiin, lampaita voi siirtää hyvinkin sujuvasti myös ilman paimenkoiraa.

Laumasta huomaa myös nopeasti, jos jokin eläin käyttäytyy poikkeavasti. Kun oman katraansa tuntee hyvin, oppii tunnistamaan myös normaalin vaihtelun. Joskus joku vain nukkuu pidempään tai sitä laiskottaa. Olennaista on oppia tuntemaan, mikä on juuri omille eläimille tavallista.

Missä lampaita voi pitää?

Lampaiden pitopaikan ei tarvitse olla hieno, mutta sen täytyy sopia lampaille ja niiden hoitamiseen. Vanha navetta, konehalli tai muu olemassa oleva rakennus voi soveltua lampolaksi siinä missä tarkoitusta varten rakennettu uusi rakennuskin. Olennaisempaa on, millaiset olosuhteet tilaan pystytään järjestämään.

Lampaat kestävät kylmää varsin hyvin, kun ne ovat kuivia, hyvässä kunnossa ja suojassa vedolta. Kosteus ja huono ilmanvaihto sen sijaan tekevät hyvänkin näköisestä rakennuksesta nopeasti huonon lampolan. Makuupaikan pitää pysyä kuivana ja eläimillä täytyy olla riittävästi tilaa levätä, syödä ja liikkua.

Lampolaa suunnitellessa kannattaa ajatella myös ihmisen työtä. Miten kuivitus ja lannanpoisto onnistuvat? Miten rehut tuodaan eläimille? Saako lampaat tarvittaessa eroteltua pienempiin ryhmiin ja onnistuuko yksittäisen lampaan kiinni ottaminen? Entä miten eläimet kulkevat rakennuksesta ulos, laitumelle tai kuljetusautoon? Pienessä katraassa hankalat ratkaisut voivat vielä toimia käsityönä, mutta eläinmäärän kasvaessa ylimääräinen työ alkaa nopeasti näkyä.

Myös ympäri vuoden ulos pääsevät lampaat tarvitsevat kuivan ja kunnollisen suojan sekä turvalliset aidat ja karsinarakenteet. Ylipäänsä pitopaikkaa suunniteltaessa on huomioitava lampaiden hyvinvointi ja niiden pitämistä koskevat vaatimukset.

Täydellistä lampolaa ei välttämättä ole olemassakaan. Usein lampaita pidetään tiloissa, jotka on alun perin rakennettu aivan johonkin muuhun tarkoitukseen. Silloin tärkeintä on tunnistaa tilan vahvuudet ja heikkoudet ja miettiä, miten siitä saadaan toimiva sekä lampaille että niitä hoitavalle ihmiselle.

Lampaiden ruokinta

Lampaiden ruokinnan perusta on hyvälaatuinen karkearehu, käytännössä kesällä laidun ja talvella yleensä säilörehu tai heinä. Lisäksi tarvitaan puhdasta vettä ja lampaille sopiva kivennäisruokinta. Tästä perusajatuksesta ruokinta alkaa, mutta käytännössä asia muuttuu nopeasti monimutkaisemmaksi.

Ruokintatapa riippuu siitä, mitä eläimiä ruokitaan ja missä tuotantovaiheessa ne ovat. Joutilaan uuhen, lopputiineen uuhen, imettävän uuhen ja kasvavan karitsan tarpeet ovat erilaiset. Myös tapa, jolla rehu tarjotaan eläimille, vaikuttaa rehustuksen onnistumiseen.

Olen huomannut tämän käytännössä erityisen hyvin karitsoiden kasvatuksessa. Uuhet voivat meillä syödä säilörehua suoraan paalista, mutta kasvaville karitsoille sama ruokintatapa ei ole osoittautunut hyväksi. Omassa kokeilussani ruokintatavan muuttaminen näkyi karitsoiden päiväkasvuissa jopa noin 50–70 gramman erona vuorokaudessa. Suuressa karitsamäärässä tällaisella erolla alkaa olla jo huomattava merkitys.

Ruokinnassa tulee muutenkin nopeasti vastaan taloudellisuus. Rehu on yksi lammastalouden suurimmista kulueristä, ja erityisesti eläinmäärän kasvaessa ruokintaratkaisut vaikuttavat suoraan työn määrään, kustannuksiin ja lopulta koko toiminnan kannattavuuteen. Halvin tapa ruokkia ei kuitenkaan välttämättä ole taloudellisin, jos seurauksena on heikompi kasvu tai tuotanto.

Ruokintahygienia on tärkeä osa onnistunutta ruokintaa. Ruokkijan tehtävä on huolehtia siitä, että tarjolla oleva rehu on ensiluokkaista, ruokintatilaa on riittävästi ja eläimet todella syövät niille tarkoitetut rehut ja kivennäiset. Ruokinta voi olla laskennallisesti oikein suunniteltu, mutta se ei auta, jos esimerkiksi kivennäinen jää syömättä astian pohjalle. Lammas on märehtijä, joten ruokinnassa on huomioitava myös pötsin toiminta: esimerkiksi väkirehua ei voi lisätä määrättömästi, vaikka sillä tavoiteltaisiin suurempaa ravintoaineiden saantia. Siksi ruokinnan onnistumista täytyy seurata myös käytännössä.

Hyvä säilörehu ja kunnollinen kivennäisruokinta ovatkin asioita, joista en lähtisi ensimmäisenä tinkimään. Tarkempi ruokinta täytyy kuitenkin aina sovittaa eläinryhmän ja tuotantovaiheen mukaan.

Lampaiden laidunnus ja aitaaminen

Haukivillan lampaat ovat vuosien varrella laiduntaneet niin peltolaitumilla, luonnonlaitumilla kuin metsälaitumillakin. Erilaiset laitumet vaativat erilaisia aitaratkaisuja, mutta aidan tehtävä on lopulta yksinkertainen: pitää lampaat siellä, missä ihminen haluaa niiden olevan.

Olen käyttänyt lampailla petoaitaa, tavallista lammasverkkoa, sähköverkkoaitaa ja sähkölangoista rakennettuja aitoja. Kaikki voivat olla toimivia ratkaisuja, mutta ne täytyy rakentaa kunnolla ja turvallisiksi. Myös tavallisen lammasverkon rakentamisessa on omat niksinsä. Sähköverkkoaita taas voi olla lampaille vaarallinen, jos siinä ei ole sähköä. Lammas voi työntää päänsä verkon läpi, sotkeutua siihen ja vetää verkkoa mukanaan.

Suomenlammasuuhille riitti meillä vuosien ajan käytännössä yksi sähkölanka, kun laitumella oli riittävästi syötävää. Gotlanninlampaiden kanssa tilanne on ollut aivan toinen. Hyvälläkin laitumella tarvitaan neljä tai viisi lankaa, eivätkä nekään välttämättä pidättele päättäväistä gotlantilaista. Halutessaan ne tulevat yli, ali tai läpi.

Gotlanninlampaita on perinteisesti laidunnettu myös saarissa, joissa vettä on käytetty luonnollisena rajana. Meidän katraamme pysyy kyllä aidoissa, mutta gotlantilaisia seuratessa on helppo ymmärtää, miksi saari on aikanaan ollut varsin kätevä aitaratkaisu.

Eläimet pitää opettaa sähköaitaan. Erityisesti karitsat huomaavat nopeasti, jos aidassa ei ole kunnolla virtaa. Siksi sähköaidan kuntoa ja jännitettä täytyy seurata koko laidunkauden ajan. Kasvillisuus, huono maadoitus, rikkoutuneet eristimet tai muut viat voivat heikentää aidan tehoa nopeasti. Jos lammas oppii, ettei aita anna kunnon tälliä, se alkaa kyseenalaistaa sitä.

Olen vuosien aikana lopulta tullut siihen tulokseen, että paras aita on riittävä laidun. Kun lampailla on aidan sisäpuolella riittävästi hyvää syötävää, niillä ei ole tarvetta jatkuvasti kokeilla, löytyisikö aidan toiselta puolelta jotakin parempaa. Ihmisen mielestä riittävä laidun ei kuitenkaan välttämättä ole sitä lampaan mielestä.

Laidunta täytyy seurata koko kesän ajan. Alkukesän rehevä kasvusto voi näyttää lähes loputtomalta, mutta tilanne muuttuu eläinmäärän, sään ja kasvukauden mukana. Laidunkierto auttaa huolehtimaan laitumen riittävyydestä ja kasvukunnosta, ja sillä on merkitystä myös sisäloisten hallinnassa.

Lampaan terveydenhoito alkaa tarkkailusta

Lampaan terveydenhoidossa yksi tärkeimmistä työkaluista on eläinsilmä. Kun omia lampaita seuraa päivittäin, oppii tunnistamaan, miltä niiden normaali käyttäytyminen näyttää. Silloin pienikin muutos voi herättää huomion.

Sairas lammas voi vetäytyä laumasta, jäädä jälkeen, lakata syömästä tai liikkua ja seistä tavalla, joka kertoo kivusta. Lampaan kivun tunnistamisesta olen kirjoittanut tarkemmin täällä. Joskus merkit ovat kuitenkin paljon hienovaraisempia. Olen vuosien aikana oppinut kiinnittämään huomiota myös eläimeen, joka näyttää muihin verrattuna melkein liiankin terveeltä ja reippaalta. Jos lammas vaikuttaa jotenkin ”hyperterveeltä”, olen oppinut epäilemään, että jotakin saattaa olla vialla. Lammas on saaliseläin ja pyrkii peittämään heikkoutensa.

Omassa katraassani vaikeimpia terveysongelmia ovat olleet kivennäis- ja hivenainetasapainoon liittyvät ongelmat. Meillä on ollut vaikea seleeninpuutos, joka tuli nopeasti yhtenä keväänä, sekä vaikea koboltinpuutos, jonka selvittäminen kesti vuosia. Koboltinpuutoksen taustalla oli rehutehtaiden kivennäisten reseptiikan muutos, jossa koboltin määrää vähennettiin. Ongelmaa ei osattu pitkään tunnistaa eläinlääkärienkään avulla. Nämä kokemukset ovat opettaneet, kuinka vaikeasti tunnistettavia puutostilat voivat olla ja kuinka tärkeä osa lampaan terveyttä kivennäisruokinta on.

Myös tiineys, karitsointi ja ikääntyminen tuovat mukanaan omia terveyshaasteitaan. Niiden lisäksi lampaan tavalliseen terveydenhoitoon kuuluvat muun muassa sorkkien, hampaiden, kuntoluokan ja loistilanteen seuraaminen sekä säännöllinen kerintä.

Ehkä tärkein neuvo, jonka antaisin aloittelevalle lampurille, on tämä: pyydä apua herkästi. Soita eläinlääkärille, vaikka käynnin hinta hirvittäisi, tai kysy kokeneemmalta lampurilta, jos jokin eläimen voinnissa mietityttää. Lampaan kanssa tilanne voi muuttua nopeasti, eikä kaikkea tarvitse osata itse.

Olen pitänyt lampaita ammatikseni jo 17 vuotta, ja silti vastaan tulee edelleen asioita, joita en ole ennen nähnyt. Hyvän lampaanhoitajan ei tarvitse itse tietää vastausta kaikkeen. Ammattitaitoon kuuluu myös se, että tunnistaa, milloin tarvitsee apua ja uskaltaa pyytää ja etsiä sitä.

Karitsointi on lampurin intensiivisintä aikaa

Haukivillassa oli pitkään noin sadan uuhen tuotantokatras. Uuhet karitsoivat kerran vuodessa, mutta karitsoinnit jakautuivat kahteen kauteen: keväällä karitsoi yleensä noin 70 uuhta ja syksyllä noin 30. Vuosittain karitsoita syntyi yhteensä noin 250–350. Se oli yksi vuoden raskaimmista ja intensiivisimmistä työjaksoista, mutta samalla ihan elämän parasta aikaa. Karitsoiden syntymisessä on jotakin niin ihanaa, ettei siihen kyllästy.

Karitsoinneista olen oppinut ennen kaikkea sen, ettei niissä tule koskaan täysin valmiiksi. Olen lukenut paljon, käynyt koulutuksissa ja avustanut vuosien aikana valtavan määrän karitsointeja, mutta edelleen voi tulla vastaan jotakin uutta. Kokemus auttaa tunnistamaan tilanteita ja tekemään ratkaisuja, mutta ehkä vielä tärkeämpää on säilyttää halu oppia jokaisesta karitsointikaudesta.

Olen myös joutunut hyväksymään sen, että vaikka kaiken tekisi oikein, aina ei pysty auttamaan. Parhaansa pitää silti tehdä. Ja jos jokin menee pieleen, kannattaa jälkeenpäin yrittää selvittää miksi. Sillä tavalla vaikeastakin kokemuksesta voi jäädä jotakin seuraavaa kertaa varten.

Uuhi on karitsoinnin päähenkilö

Karitsoinnissa uuhi on minulle aina päähenkilö. Sen vointi ja käyttäytyminen määrittävät pitkälti sen, kuinka tilanteessa toimitaan ja milloin siihen pitää puuttua.

Olen avustanut karitsointeja melko herkästi. Joskus ehkä kärsimättömyyttänikin, mutta vuosien varrella olen nähnyt myös sen, mitä liian pitkä odottaminen voi pahimmillaan tarkoittaa. Vaikeassa karitsoinnissa voidaan menettää karitsa, uuhi tai molemmat. Siksi karitsointia pitää seurata ja apua antaa silloin, kun sitä tarvitaan. Jos oma osaaminen ei riitä, pitää pyytää kokeneempi lampuri tai eläinlääkäri avuksi.

Ajatus siitä, että ”kyllä lammas luonnostaan osaa karitsoida”, on tavallaan totta, mutta minusta se ei vapauta lampuria vastuusta. Olemme valinneet eläinten ruokinnan, olosuhteet ja sen, missä ne elävät. Jos uuhi on päässyt liikkumaan tiineysaikana vain vähän, sen fyysinen kunto voi olla heikompi, ja sillä voi olla vaikutusta myös karitsoinnin sujumiseen. Omassa kokemuksessani laitumella tapahtuneet karitsoinnit ovat usein sujuneet helpommin kuin sisäruokintakaudella tapahtuneet.

Rotukin vaikuttaa karitsointiin

Suomenlampaalla ongelmia aiheutti usein suuri karitsamäärä. Kun kohdussa on monta karitsaa, niillä on vähän tilaa kääntyä oikeaan asentoon poikimista varten. Silloin virheasentoja tulee helpommin ja karitsoinnissa voidaan tarvita apua.

Gotlanninlampailla karitsoita on yleensä vähemmän. Omassa katraassani niiden tiineysajat ja karitsoinnit ovat vaatineet vähemmän työtä, mikä liittyy osaltaan pienempään karitsamäärään. Jos karitsoinnissa on tarvittu apua, syynä ovat yleensä olleet virheasennot tai yksittäisen karitsan suuri koko.

Karitsointi on hyvä esimerkki työstä, jossa kirjatieto, koulutus ja käytännön kokemus täydentävät toisiaan. Lampurin ei tarvitse tietää kaikkea, mutta hänen pitää tuntea eläimensä, seurata niitä ja osata hakea apua silloin, kun omat keinot loppuvat.

Entä kesälampaat?

Monelle kesälampaat ovat ensimmäinen kosketus omien lampaiden hoitamiseen, ja ne voivat olla hyväkin tie lampaanpitoon. Kesälampaiden hoitajan täytyy kuitenkin tuntea ainakin lampaan hoidon perusteet ja opetella seuraamaan eläimiä. Lampaan sairautta tai kipua ei välttämättä huomaa helposti, jos ei tiedä, mitä katsoo. Yleensä eläinten omistaja on onneksi tavoitettavissa ja apuna ongelmatilanteissa, mutta päivittäiset havainnot tekee se ihminen, joka lampaat käy katsomassa.

Aiemmin meiltäkin vuokrattiin lampaita kesäksi muualle laiduntamaan. Nykyään emme enää vuokraa kesälampaita, sillä tarvitsemme lampaat omien laitumiemme hoitamiseen. Tavallinen piha ei yleensä tarjoa lampaille niin paljon syötävää kuin ihminen helposti ajattelee. Lampaat syövät yllättävän paljon, ja muutaman lampaan laiduntamiseen tarvitaan kunnolla syötävää.

Parhaimmillaan lampaat ovat erinomaisia maisemanhoitajia. Erityisesti perinnebiotooppien ja muiden luonnonlaidunten hoidossa laidunnuksella voidaan ylläpitää arvokkaita ympäristöjä samalla, kun lampaat saavat niille luontaista tekemistä ja monipuolista laidunravintoa.

Lampurin vuosi alkaa syksystä

Minulle lampurin vuosi alkaa syksyllä, kun lampaat palaavat laitumilta sisälle. Syksyyn kuuluvat kerinnät, sorkkien hoito ja astutukset, joiden jälkeen alkaa rauhallisempi tiineysaika. Kevääseen kuuluvat kevätkerinnät, sorkkien hoito ja karitsoinnit, ja pian valmistaudutaankin jo laidunkauteen.

Kesällä lampaat laiduntavat, laitumia vaihdetaan ja hoidetaan, aitoja ylläpidetään ja tehdään seuraavan talven rehut. Lampolan tyhjennys ja puhdistus kuuluvat myös kesään. Loppukesällä tulevat vieroitukset, ja vähitellen kierros alkaa taas kääntyä kohti syksyä.

”Ensi viikolla helpottaa”

Kun lampaita oli paljon, minulla oli tapana ajatella, että ensi viikolla helpottaa. Käytännössä yksi työvaihe yleensä vain vaihtui seuraavaan. Lampaanpidossa samalla kun tehdään yhtä, valmistaudutaan jo seuraavaan.

Omaa työtä ja eri vuosien tuloksia kannattaa analysoida paljon. Miksi karitsat kasvoivat tänä vuonna paremmin kuin viime vuonna? Miksi jokin ongelma lisääntyi tai väheni? Mitä ruokinnassa, laidunnuksessa tai eläinaineksessa muutettiin? Tuotosseurantaohjelma ja eläinkirjanpito auttavat vertailussa, mutta lisäksi kannattaa tehdä omia muistiinpanoja eläimistä ja vuoden eri vaiheista. Kun tietoa kertyy useammalta vuodelta, siitä alkaa nähdä asioita, joita yhden vuoden perusteella ei huomaisi.

Nykyisen pienemmän katraan kanssa vuosikierto on huomattavasti kevyempi kuin suuren katraan aikana. Työn määrä riippuu paitsi lampaiden määrästä myös rodusta, tuotantotavasta ja siitä, miten tilan työt on järjestetty.

Paljonko lampaiden pito maksaa?

Lampaiden pitämiseen saa halutessaan uppoamaan rahaa lähes loputtomasti, mutta lampaita voi pitää myös varsin kohtuullisin kustannuksin. Paljon riippuu lähtötilanteesta. Jos lampaita varten täytyy rakentaa rakennukset, hankkia koneita ja tehdä aitaukset alusta asti, puhutaan aivan erilaisista summista kuin silloin, kun sopivat tilat ja osa tarvikkeista ovat jo olemassa.

Yksi suurimmista jatkuvista kustannuksista on ruokinta. Rehun lisäksi siihen kuuluvat kivennäiset, mahdolliset väkirehut ja muut täydennykset. Rahaa kuluu myös esimerkiksi aitoihin, kuivikkeisiin, kerintään, eläinten terveydenhoitoon ja erilaisiin tarvikkeisiin.

Toisaalta lähes kaiken voi tehdä monella tavalla. Tarvikkeita voi hankkia käytettynä, kaikkea ei tarvitse omistaa itse ja hyviin yhteistyökumppaneihin kannattaa panostaa. Erityisen tärkeä on luotettava rehuntuottaja. Rehun hinnassa ei kannata katsoa vain paalin hintaa, vaan laskea kokonaisuutta. Jos heikkolaatuinen tai eläimille huonosti sopiva rehu johtaa eläinlääkärikuluihin, heikkoon tuotokseen tai pahimmillaan eläinten menetyksiin, vähän kalliimpi mutta hyvälaatuinen rehu olisi tullut lopulta huomattavasti halvemmaksi.

Pienen harrastekatraan kohdalla suurimmaksi resurssiksi ei välttämättä nousekaan raha vaan aika. Eläimet pitää hoitaa joka päivä riippumatta siitä, onko niitä viisi vai viisikymmentä. Toisaalta kustannusten merkitys riippuu siitäkin, mitä lampaanpidolta hakee. Jos lampaat ovat ilontuotantoeläimiä, niiden ei ehkä tarvitse tuottaa omistajalleen palkkaa. Eivät ne välttämättä maksa sen enempää kuin tiivis psykoterapia, mutta Kela ei valitettavasti korvaa lampaita.

Myös omalla työllä on hinta

Jos lampaita pitää liiketoimintana, kustannuksia täytyy laskea eri tavalla. Silloin myös omalle työlle pitää laskea hinta. Lampolassa käytetty tunti on tunti, jonka voisi käyttää johonkin muuhun työhön, ja yrityksen pitäisi pystyä korvaamaan yrittäjän työpanos. Lammastalouden työtunnit eivät aina myöskään mahdu tavalliseen työpäivään. Esimerkiksi sesonkiaikoina, kuten karitsointiaikana, työtä tehdään ympäri vuorokauden.

Työn hintaan liittyy myös asia, jota ei yleensä näe kannattavuuslaskelmassa. Jos toiminta pyörii jatkuvasti puolison, perheen tai ystävien ilmaisen avun varassa, joku maksaa siitäkin kustannuksen omalla ajallaan. Kannattaa miettiä, haluavatko läheiset todella osallistua toimintaan siinä määrin kuin yritys heitä tarvitsee. Jos eivät, järjestelmää täytyy kehittää, työtä vähentää tai tarvittavia palveluita ostaa.

Silti pienestäkin katraasta voi mielikuvituksella ja yrittämisellä rakentaa toimintaa, joka maksaa itseään takaisin myös rahallisesti. Kannattavuus ei määräydy pelkästään eläinmäärän perusteella, vaan siihen vaikuttavat se, mitä katras tuottaa, miten tuotteet myydään, kuinka paljon työtä niiden tuottaminen vaatii ja mihin rahaa käytetään.

Yritystoiminnan täytyy olla kannattavaa. Monialaisessa yrityksessä kannattavuutta ei kuitenkaan aina ole mielekästä tarkastella vain yhden tuotantosuunnan kautta. Lampaat eivät välttämättä ole yrityksen eniten rahaa tuottava osa, mutta niiden merkitys koko yritykselle voi silti olla suuri. Silloin myös lampaanpidon kannattavuutta pitää tarkastella osana yrityksen kokonaisuutta: mitä lampaat maksavat, mitä ne tuottavat ja mitä niiden olemassaolo mahdollistaa.

Lampaanpidon arvoa ei muutenkaan aina mitata vain euroissa. Se voi mahdollistaa tietynlaisen elämäntavan ja työn, jolla on tekijälleen muutakin arvoa. Yritystoiminnassa näiden arvojen rinnalla täytyy kuitenkin säilyä myös taloudellinen kestävyys.

Suomenlampaista gotlanninlampaisiin

Kun aloitin lampaiden kanssa, suomenlammas oli minulle hyvin tietoinen valinta. Halusin hyvää villaa, ja olen alkuperäisrotuihminen sydäntäni myöten. Ajattelin, että suomalaiselle maatilalle kuuluvat suomenlampaat. En muista siinä vaiheessa edes vakavasti harkinneeni muita rotuja.

Eikä valinta ollut huono. Suomenlammas on edelleen yksi lempiroduistani. Sen villa on hienoa, liha erinomaista ja parhaimmillaan eläimet ovat rakenteeltaan tasapainoisia ja hyvin lihaksikkaita ilman, että mitään ominaisuutta on viety äärimmäisyyksiin. Meidän suomenlampaamme olivat myös hyviä laiduntajia ja pysyivät hyvin aidoissa.

Suurimmillaan katraassa oli 135 uuhta, ja pitkään tuotanto perustui noin sataan suomenlammasuuheen. Alkuperäisrodun säilyttämisestä maksettavalla tuella oli siinä kokoluokassa myös taloudellista merkitystä. Ensimmäisellä viisivuotisella sopimuskaudellani sopimuksessa oli muistaakseni sata uuhta ja seuraavalla 75.

Kun tila muuttui, myös lampaan piti muuttua

Rodunvaihto ei lopulta lähtenyt siitä, että olisin kyllästynyt suomenlampaisiin. Muutimme isommalta tilalta nykyiselle pienemmälle tilalle, suurin osa katraasta piti myydä ja noin 40 uuhta jäi. Samalla muuttuivat rakennukset, laitumet ja koko tapa, jolla lampaita pidettiin.

Viljellyt laitumet jäivät pois ja laidunnus siirtyi enemmän luonnonlaitumille. Siinä tilanteessa suomenlampaan erinomainen sikiävyys alkoi muuttua vahvuudesta myös haasteeksi. Uuhi voi tehdä kerralla monta karitsaa, mutta luonnonlaitumella ei voi paikata puutteellista ruokintaa väkirehulla. Eikä ole kohtuullista odottaa uuhen imettävän neljää karitsaa vaatimattomalla laitumella ilman lisäruokintaa.

Tämä on oikeastaan rodunvaihdon tärkein syy. Tarvitsin lampaan, joka sopisi paremmin siihen tuotantotapaan ja niihin laitumiin, joita meillä nyt oli.

Gotlanninlammas tuli ensin suomenlampaan rinnalle

Gotlanninlampaita tuli meille jo silloin, kun päärotuna oli vielä suomenlammas. Toimme Ahvenanmaalta neljä uuhta ja kaksi erisukuista pässiä, ja parhaimmillaan gotlanninlampaita oli noin kymmenkunta uuhta sadan uuhen katraassa.

Rotu kiinnosti minua monesta syystä. Ruho ja liha olivat riittävän samanlaisia suomenlampaan kanssa, mikä sopi hyvin suoramyyntiin. Gotlanninlampaan turkis taas tarjosi jotakin aivan omanlaistaan, ja ajattelin jo silloin, että siitä voisi saada tilalle hyvän lisätuotteen.

Ja myönnetään: valintaan vaikutti myös ulkonäkö. Olen visuaalinen ihminen, ja minusta gotlanninlampaat näyttivät yksinkertaisesti kauniilta suomenlampaiden rinnalla.

Eikä ruotsalaisuuskaan varsinaisesti haitannut. Olen sen verran vadelmavenepakolainen, että haluaisin osata puhua lampaille ruotsia.

Jalostuksessa kaikkea ei voi saada kerralla

Omassa jalostuksessani tärkeimpiä asioita ovat emo-ominaisuudet, rakenne ja turkiksen laatu. Pienessä suomalaisessa populaatiossa jalostuksessa joutuu kuitenkin tekemään valintoja.

Olen esimerkiksi hyväksynyt turkiksen värin vaihtelua tai kiharan kokoa, jotka eivät kaikilta osin vastaa kantakirjasäännön tavoitetta, jos eläin on muuten ominaisuuksiltaan sellainen, jonka haluan pitää jalostuksessa. Pienessä populaatiossa kaikkia ominaisuuksia ei voi jalostaa yhtä aikaa, eikä esimerkiksi värillä ole minulle yhtä suurta merkitystä kuin eläimen emo-ominaisuuksilla, rakenteella ja turkiksen laadulla.

Ja sitten on gotlanninlampaan luonne

Gotlanninlampaat ovat vieneet sydämeni myös persoonallisuudellaan. Suomenlampaat toimivat meillä hyvin laumana. Jos ne loppukesällä ilmoittivat, että laidun alkaa olla loppu, saatoin huutaa takaisin, että ei käy, syökää vielä viikko. Ja suunnilleen näin ne tekivät.

Gotlanninlampaan kanssa keskustelu on lyhyempi.

Jos se ilmoittaa, että laidun loppui, kannattaa uskoa ensimmäisellä kerralla. Seuraava ilmoitus saattaa nimittäin olla: laidun loppui, haluamme paalin ja osaamme kyllä avata sen itsekin. Ja sitten ne ovat paalikasalla.

Ne ovat individualistisempia, kekseliäämpiä ja aitojen suhteen aivan eri maailmasta kuin meidän suomenlampaamme. Mutta nykyiseen tapaamme pitää lampaita ne sopivat erittäin hyvin.

Jälkikäteen olen huomannut myös sen, kuinka paljon rodunvaihto vähensi työmäärää. Gotlanninlampaat tekevät vähemmän karitsoita, joten uuhen maito riittää niille paremmin myös silloin, kun eläimet ovat pelkällä luonnonlaitumella. Vaikka katraassa on edelleen muutamia suomenlampaita ja risteytyksiä, kokonaisuutena katras toimii nykyisissä olosuhteissamme hyvin.

Rodunvaihto oli siis meille oikea ratkaisu, mutta ei siksi, että gotlanninlammas olisi suomenlammasta parempi rotu. Se on meille tässä vaiheessa parempi lammas. Maatilan vaihtuessa myös meille parhaiten soveltuva lammasrotu vaihtui.

Harkitsetko omia lampaita?

Kannattaako omia lampaita sitten hankkia? Sehän riippuu ihan sinusta. Minun mielestäni totta kai kannattaa. Lampaat ovat mainioita eläimiä: monipuolisia, persoonallisia ja ihania.

Mutta jos kissan tai koiran hoitaminen tuntuu työläältä, lampaat eivät ole seuraava luonteva askel.

Ennen ensimmäisten lampaiden hankkimista kannattaa opetella niin paljon kuin pystyy. Lue kirjoja, etsi tietoa verkosta, käy kurssilla ja ennen kaikkea etsi kasvattaja, jolta saat tukea myös sen jälkeen, kun lampaat ovat muuttaneet uuteen kotiin. Hyvä kasvattaja kertoo eläintensä hyvistä ominaisuuksista, mutta uskaltaa puhua myös ongelmista ja oman katraansa terveystilanteesta.

Ensimmäisiin lampaisiin kannattaa panostaa

Vaikka suunnitelmana olisi aluksi pitää vain muutamaa harrastelammasta, ostaisin silti mahdollisimman hyviä eläimiä. Mieli saattaa myöhemmin muuttua ja yhtäkkiä tuntuukin hauskalta ajatukselta teettää omia karitsoita. Silloin on suuri merkitys sillä, millaisista eläimistä lähdet liikkeelle.

Hyvillä jalostuseläimillä voi säästää monta sukupolvea työtä. Hyväkään pässi ei korjaa kaikkea, sillä myös uuhet periyttävät karitsoilleen omia ominaisuuksiaan. Siksi en ostaisi jalostukseen eläimiä, jotka on poistettu toisesta katraasta jonkin jalostukseen vaikuttavan ongelman vuoksi. Jos ostat poistoeläimiä esimerkiksi lemmikeiksi tai maisemanhoitajiksi, selvitä miksi ne on poistettu ja mieti tarkkaan ennen niiden käyttämistä jalostukseen.

Ostaisin mieluummin nuoria, terveitä, hyväkuntoisia ja hyvin hoidettuja eläimiä vastuulliselta kasvattajalta. Niistä kannattaa myös olla valmis maksamaan hieman enemmän. Halpa lammas voi tulla myöhemmin paljon kalliimmaksi.

En oikein tiennyt, mitä ottaa huomioon silloin, kun hankin ensimmäisiä lampaitani. Minulla kävi kuitenkin hyvin. Ensimmäiset neljä uuhtani tulivat lopettavalta tilalta, ja ne olivat valmiiksi astutettuja. Vaikka en silloin vielä osannut katsoa eläimistä kaikkea sitä, mitä osaisin nyt, satuin saamaan todella hyvät ensimmäiset emot.

Myöhemmin kiersin ympäri Suomea hankkimassa lisää jalostuseläimiä hyviltä tiloilta. Siihen kannattaa nähdä vaivaa. Katras rakentuu niistä eläimistä, joilla sen aloittaa.

Miksi minulla sitten on edelleen lampaita?

Koska minä rakastan lampaita.

Lampaat ovat parasta ihmiselämässä heti vuohien jälkeen. Niistä saa villaa, lihaa, nahkoja, turkiksia ja luita, joista suurin osa päätyy Haukivillan tuotteiksi. Meillä ne hoitavat perinnebiotooppeja ja lisäävät tilan luonnon monimuotoisuutta.

Mutta ennen kaikkea minä pidän niistä eläiminä. Minulle lampaat ovat ystäviä, ja sydämeni särkyy, kun niistä pitää luopua. Olen vuosien aikana joutunut rakentamaan oman tapani elää sen ristiriidan kanssa, että olen kotieläintuottaja ja samalla rakastan eläimiäni. Minulle nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Voin tuottaa eläimillä ruokaa ja muita tuotteita ja samalla kohdella niitä yksilöinä, kiintyä niihin ja olla niiden ystävä.

Luopuminen ei silti ole koskaan helppoa. Se rikkoo minua aina. Mutta haluan mieluummin rakastaa liikaa kuin liian vähän.

Lampaat ovat tuoneet elämääni myös valtavan määrän ihmisiä, kokemuksia ja työmahdollisuuksia. Ne ovat vaikuttaneet aika ratkaisevasti siihen, millaiseksi Haukivilla ja oma työni ovat vuosien varrella muodostuneet.

Niiden ansiota on varmasti osittain se, että olen pysynyt kunnossa. Ja rehellisyyden nimissä niiden ansiota on varmaan sekin, etten ole ihan kunnossa, ainakaan fyysisesti.

Ja onhan lampaissa vielä sekin hyvä puoli, että ne ovat aivan loistava syy olla menemättä yhtään mihinkään. Jos ei huvita lähteä johonkin, aina voi sanoa, että ei oikein kerkeä, kun pitää olla lampolassa. Se on aivan ihana ominaisuus.

Taatusti valitsisin lampaat uudelleen.

Lammas on yksinkertaisesti nerokas keksintö.